25.11.2020 Haaveiden toteuttajia (osa 3);  kaljaasi Vernan traaginen kohtalo

Göran Schildtin ja Daphnen purjehdusmatka keväällä 1948 oli suunniteltu seikkailuksi ja löytöretkeksi Välimerelle ja sen kulttuuripiiriin. Kaljaasi Vernan, aiemmin tässä blogissa mainitun Tuntsan ja useiden muiden 40-luvun lopulla Suomesta, Ruotsista ja Virosta meritse lähteneiden alusten ja miehistöjen motiivit olivat toisenlaiset. He halusivat löytää paremmat elämisen edellytykset ja päästä pois tukalista ja erilaisin tavoin ahdistavista oloista.

Johanna Pakolan kirja "Mereen kadonneet" Vernan viimeinen matka 1948 (Minerva Kustannus Oy, 2020) kertoo kaljaasi Vernan viimeisestä matkasta. Vernan traaginen purjehdus päättyi vuoden 1948 syksyllä kovatuuliseen haaksirikkoon vain vuorokausi lähdön jälkeen.

Laiva katosi lähtöpäivän iltana Getan edustalla, Ahvenanmaan pohjoisrannikolla. Sen mukana vaipui syvyyteen 25 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Vain kolmen hukkuneen ruumiit löydettiin lopulta rannikolle ajautuneena.

Vernan oli määrä purjehtia ja viedä miehistöään pois Suomesta. Kuka halusi Etelä-Amerikkaan, kuka kauemmaksikin. Kaikilla oli päämääränä parempi tulevaisuus jossain muualla kuin sen hetkisessä kotimaassa. Lähdön syitä olivat myös osaltaan pelot sodanjälkeisten olojen huonontumisesta ja jopa Neuvostoliiton miehityksestä, kuten Virossa oli tapahtunut.

Hyvin moninaisten valmistelujen, mm. viimehetken valuutanvaihto-ongelmien vuoksi ja usean muun valmisteluviivästymisen jälkeen Vernan purjehdus alkoi Uudestakaupungista 18. syyskuuta 1948. Mukana oli aviopareja, muutama perhe lapsineen sekä yksinäisiä miehiä. Kipparina toimi oletettavasti jonkin verran merenkulkukokemusta omaava Pekka Itävuori aiemman kolmen kieltäytyneen kippariehdokkaan jälkeen.

Matkaan lähdettiin salassa. Jopa Valtiollinen poliisi oli kiinnostunut Vernan suunnitelmista. Muutamia havaintoja Vernasta tehtiin kuitenkin lähtöaamuna. Tarkkaan ei ole tiedossa, mihin aluksen oli määrä suunnata. Aluksi oltiin luultavimmin matkalla Ruotsiin.

Kaksimastoisessa Vernassa oli pieni 20 hevosvoiman moottori. Tuona syyskuun päivänä nousi Selkämerellä kova tuuli, alus ohitti Isokarin majakan ja illan jo pimetessä tultiin Ahvenanmaan rannikolle. Kohtalokkaana iltana getalainen kalastaja oli kuullut rannalta nopeasti vaienneen moottorin äänen. Tämä tuli olemaan viimeinen havainto murheellisesta aluksesta.

Seuraavana aamuna julma tragedia paljastui vähitellen. Getan rannoilta alkoi löytyä maihin ajelehtinutta laivaromua, ruokatarpeita ja jopa petivaatteita. Ryhdyttiin yleisiin etsintöihin ja läheltä hylkytavaroita löydettiin maihin ajautuneen miehen ruumis. Myöhemmin samalta suunnalta löytyi nuoren tytön ja seuraavana päivänä nuoren miehen hukkuneet ruumiit.

Pikku hiljaa onnettomuuden suuruus alkoi hahmottua pelastajille. He löysivät pelastusrenkaan, jossa oli teksti "Verna" ja tapahtumien kulku, aluksen reitti ja mukana olleiden suuri määrä alkoi selvitä kauhistuneille pelastajille. Alkuviikon kova tuuli haittasi etsintöjä ja lopulta viikon lopulla ne lopetettiin tuloksettomina. Useampia ruumiita ei enää löydetty. Myös itse alus tuntui kuin kadonneen merten syvyyksiin. (Hylkyä ei ole tähän päivään mennessäkään paikallistettu.)

Onnettomuuden syytä ei ole saatu varmuudella selville. Oletettavasti tuuli oli painanut Vernan karikoille eikä se pienen moottorin avulla pystynyt muuttamaan kurssia vapaille vesille. Onnettomuus tapahtui hyvin nopeasti. Aluksella olleista monet olivat hyviä uimareita ja he olivat mahdollisesti kannen alla, kun karilleajo tapahtui.

Johanna Pakolan kirjassa kerrotaan, kuinka suruviestit pikku hiljaa tavoittivat lähtijöiden sukulaisia. Myös sanomalehdet aprikoivat tuhoisaa onnettomuutta ja kirjoitettiin jopa laivan ajaneet ajomiinaan (mikä ei ole ollut kuitenkaan todennäköistä).

Kaksi löydetyistä uhreista haudattiin Getan hautausmaalle ja hukkuneen miehen ruumis Helsinkiin Malmin hautausmaalle. Seuraavana syksynä järjestettiin Vernan uppoamispaikalla iso siunaustilaisuus mereen jääneille uhreille.

Vernan tarinan ohella Johanna Pakola kertoo kirjansa lopussa myös kaljaasi Eevan purjehduksesta, jossa suomalaisen miehistön kipparoima Eeva vei parikymmentä virolaista (käytännössä) pakolaista Englannin ja Kanarian saarten kautta Floridaan. Virosta lähdettiin niin ikään useiden laivojen kansilla, pääasiassa ensin Ruotsiin ja sitä kautta maailmalle. Myös Eevan purjehdus alkoi Tukholmasta syyskuun 1948 lopulla. Pakola arvioi lähteisiinsä nojaten, että ainakin 17 tunnettua alusta miehistöineen lähti noina vuosina Suomesta enemmän tai vähemmän salaa. Noin puolet niistä pääsi perille.

Merelliseen historiaan erikoistunut tietokirjailija Johanna Pakola (mm. Örön historiikki) valottaa Verna-kirjansa alussa hieman laajemminkin siirtolaisuuden taustaa laajemminkin ja erityisesti 1940-luvun puolen välin jälkeen. Yleisesti tuolloin haaveiltiin, kuten todettu, paremmasta ja vauraammasta tulevaisuudesta ulkomailla, useasti juuri Amerikassa. Kellä oli hankaluuksia virkavallan kanssa, kellä puute työstä tai tuohon aikaan kiven alla olevista asunnoista. Myös aikaisemmin ulkomaille muuttaneiden tuttavien ja sukulaisten viestit houkuttelivat lähtöön.

"Mereen kadonneet"-kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti lähes kaikkien Vernan matkaan lähteneiden taustoista. Vernan tapauksessa matkaa suunniteltiin ensin pienemmällä joukolla, sähköasentaja Tauno Savolan johdolla, mutta myöhemmässä vaiheessa myös lehti-ilmoituksilla haettiin lähtijöitä, lähinnä kustannuksia jakamaan. Pakola on tehnyt suuren ja monivuotisen urakan tutkimalla Vernan miehistöön lähtijät arkistoja penkomalla, sukulaisia haastattelemalla ja muita lähteitä tutkien. Hän myös jatkaa edelleen Vernan hylyn uppoamispaikan kartoitusta.

Johanna Pakolan kirja on hieman frakmentaarisen toteava, mutta toisaalta siinä on Vernan traagisen tarinan ohella monipuolista tietoa sodan jälkeen kaukopurjehduksille lähdöstä ja lähtijöistä. Toinen tapa lähestyä samaa tarinaa on sitten Teppo Turenin kirja "Tuntsa", josta seikkailun makua ja sattumuksia ei puutu; hyvä kun lukija paikoin pysyy pärskeistä kuivana nojatuolissa von Haartmanin kipparoidessa alusta.

Katariinan kipparilla on työpöydällään vielä yksi aiheeseen liittyvä teos, virolaisen purjevene Erman Tuntsan seikkailuihin vertautuva tarina. Palaan siihen seuraavassa blogissa.

                                _____________________________

Niin, ARC on alkanut, Mindelostakin on jo lähdetty. Mukana ralleissa on kuusi norjalaista, neljä ruotsalaista ja yksi tanskalainen vene. Näistä ruotsalainen s/y Lady Ann tavattiin alkukesästä Cuxhavenin laiturilla. Vaikka Suomesta ei veneitä olekaan mukana, ei pitkänmatkan purjehdus kokonaan ole kuitenkaan loppunut.

https://sailingladyann.se/

https://www.worldcruising.com/arc/eventfleetviewer.aspx

... ja tietenkin Huuselaa seurataan ja kannustetaan herkeämättä.

https://www.vendeeglobe.org/en/tracking-map