17.12.2020 Haaveiden toteuttajia (osa 4); "Purjehdus vapauteen"
Kun vierailin muutama viikko sitten Jämsässä appiukkoni Paavo Mannisen (90v) luona, paljastui yllättäen, että myös hänellä on kokemuksia 1940-luvun pakolaisuudesta. Nivalalaisena nuorukaisena hän oli päättänyt lähteä merille ja suunnata Australiaan, missä hänellä oli jo aiemmin sinne muuttaneita sukulaisia. Paavo työskenteli ensin Australiassa muutaman vuoden. Myöhemmin, ennen Suomeen pankkiuralle asettumista, hän seilasi maailman meriä monilla eri laivoilla.
Paavo matkusti junalla vuoden 1949 lopulla ensin Göteborgiin, josta kaukainen merimatka Australiaan alkoi. Samaan aikaan alukselle nousi myös nuori virolainen Rudolf Kuuse. Nuorukaiset ystävystyivät nopeasti ja myös matkalle lähdön syistä keskusteltiin. Paavon matka alkoi vapaaehtoisesti Pohjanmaalta, mutta Rudin matkan taustat olivat toiset. Hän oli paennut neuvostomiehitystä Virosta ja silloinen suurvalta painosti Ruotsia luovuttamaan Virosta paenneet kansalaiset takaisin.
Tähän samaan historialliseen tilanteeseen liittyy virolaisen Voldemar Veedamin yhdessä amerikkalaisen journalistin Carl Wall'in kanssa kirjoittama kirja "Purjehdus vapauteen". (Eesti Mälu Instituut ja Arktinen banaani, Tallinna 2017. Alkuperäisteos julkaistiin Sailing to Freedom 1952.)
Joko Suomen kautta tai suoraan Itämeren yli isoilla ja pienillä aluksilla pakeni Ruotsiin n. 20 000 virolaista. Kaikki eivät pääseet perille, onnekkaiden joukossa olivat Voldemar Veedam ja joukko hänen ystäviään, jotka toteuttivat suunnitelmansa jatkaa pienellä yksimastoisella, matalalaitaisella purjeveneellä Atlantin yli Amerikkaan.
Vuonna 1945 Valdemar Veedam istui iltaa Harry Pahlbergin perheen luona Tukholmassa. Seuraan liittyi heidän tuttavassa Maia Andre, joka oli saanut viralliselta näyttävän kirjeen, jossa kehotettiin kaikkia baltialaisia pakolaisia palaamaan takaisin kotimaihinsa. Neuvostoliitto ilmoitti takaavansa vapaaehtoisesti palaaville lupauksen, ettei heihin kohdisteta mitään rankaisutoimenpiteitä.
Pieni seurua epäili kovasti Neuvostoliiton aikeita (huhuja Siperiaan karkotuksesta oli ilmassa) ja asian pohtiminen päätyi lopulta siihen, että palaaminen ei ollut vaihtoehto. Myöskään jääminen Ruotsiin ei tullut kysymykseen, koska Tukholmasssa pyöri NKVD:n agentteja, jotka keräsivät tietoa Baltian pakolaisista. Niinpä yksissä tuumin päätettiin ryhtyä suunnittelemaan veneen hankintaa ja pakoa valtamerelle.
"Herran jumala, Harry! Tämänhän täytyy vuotaa kuin seula", totesi Voldemar, kun hän näki ensimmäisen kerran Erman, veneen, jolla pakopurjehdus oli määrä toteuttaa. Veneen ikä ei ollut tiedossa. Se oli kosteri, jolla oli kuljetettu postia rannikolla ja muutettu myöhemmin huvialukseksi. Vene vaikutti iästään ja senhetkisestä kunnostaan huolimatta merikelpoiselta ja tukevalta.
Arvid Küün, jolla oli kapteenin paperit, oli vaimonsa ja kolmen lapsen kanssa tulossa mukaan purjehdukselle. Arvid löysi myös veneeseen puolidieselmoottorin. Rahasta oli tietysti pulaa ja ryhmä joutui myymään lähes kaiken omaisuutensa varustaakseen venettä purjehdukselle. Vielä ei kaikkea saatu hankittua, joten ainoa keino saada lisärahoitusta oli ottaa mukaan uusia maksavia matkustajia. Näin joukkoon liittyivät Reinholmin veljekset ja ennen lähtöä vielä kaksi virolaista nuorukaista.
Lopulta pieneen 37 jalkaiseen veneeseen oli lähdössä yhteensä 16 henkeä; Harryn ja Maian äidit sekä neljä pientä lasta. Veneeseen rakennettiin yksi lisäkajuutta perään, jossa viisi miestä jakoivat neljä lyhyttä punkkaa. Laskettiin, että aina joku oli vahtivuorossa ja nukkumapaikoilla voitaisiin vuorotella.
Syksyisenä iltana 1945 Tukholman saaristossa sytytettiin puhalluslamppu. Kaikki oli vihdoin valmista. Kuulamoottori lämmitettiin ja saatiin käyntiin. Erman purjehdus kohti uutta mannerta saattoi alkaa.
Neuvosto-joukkojen majaillessa Bornholmin tasolla, Erman miehistölle vihjattiin, että sinne ei kannattasi purjehtia. Niinpä päätettiin oikaista Ruotsin halki Göta-kanavaa pitkin. Moottorin oikutellessa ja polttoaineen loputtua veneen raavaat miehet joutuivat tuulen puutteessa jopa hinaamaan alusta rannalta pitkän köyden avulla.
Göteborgissa varustelu ja proviantin hankinta jatkui. Paikalliset ihmettelivät ruokakaupassa ostosten määrää, mm. 500 kiloa perunoita. Kapteeni Harry huolestui kovasti ihmisten huomiosta ja pelkäsi rannikkovartioston tulevan kyselemään matkan tarkoitusta. Se, että peräpeilissä liehui Ruotsin lippu ja maston huipussa Svenska KryssarKluppenin viiri, antoi kuvan huvipurjehduksesta. Mutta proviantin ja miehistön määrä kertoi aivan muuta.
Erman miehistö oli kuullut huhun, että myös Ranskasta luovutettaisiin Baltian kansalaisia takaisin Neuvostoliittoon. Niinpä he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät purjehtia Skotlannin ympäri ja sieltä kohti etelää ja länttä.
Pohjanmerelle päästiin, mutta isossa aallokossa ja viuhuvassa tuulessa Erma alkoi vuotaa sekä pohjan paikatuista raoista että myös kansilankkujen välistä. Matka oli keskeytettävä ja suunnattava Norjan rannikolle paikkaamaan venettä.
Telakalla vene saatiin purjehduskuntoon, uutta dieseliä tankkiin ja matka jatkui Skotlantiin, jossa taas saatiin uutta tietoa mahdollisuudesta lyhentää reittiä ja mennä läpi Caledonian kanavan. Irlanninmeren puolella Erna joutui taistelemaan tuulissa ja virtaisissa salmissa eteenpäin. Matka ei tahtonut edistyä ja lopulta jouduttiin lepäämään ja odottelemaan useita päiviä ennen pääsyä Irlantiin.
Kovien lounaistuulien vuoksi purjehdus keskeytyi runsaaksi kahdeksi viikoksi Irlannin rannikolle. Miehistöllä oli epätietoisuutta, kuinka Irlannin hallinto suhtautuisi virolaisiin pakolaisiin. Ystävällisen paikallisen venemiehen toimesta pysähdys kuitenkin onnistui. Täydennystä saatiin, eikä paikalliset poliisitkaan suhtautuneet purjehtijoihin vihamielisesti.
Erman matka jatkui kohti etelää. Se pyrki saavuttamaan pasaatituulet. Seka Harry että Arvid olivat eteviä ja kokeneita merimiehiä. Heillä oli selvä suuunnitelma reitistä. He osasivat myös määrittää veneen paikan sekstantilla. (Josta muuten myöhemmin rikkoitui toinen peili ja joka korjattiin neuvokkaasti naisten peilistä hiotulla uudella palasella.)
Puolentoista viikon kohtuullisen leppoisan purjehduksen jälkeen miehistö näki horisontissa pieniä kohoumia. Saari oli Porto Santo. Hieman myöhemmin alkoivat itse Madeiran pääsaaren lähes kaksi kilometriä korkeat vuoret ilmestyä näkyviin. Seuraavan aamun sarastuksessa laskettiin ankkuri Funcalin lahdelle.
Veneeseen nousi kaksi satamapoliisia ja lääkäri. Alkoi maahantulotarkastus, jossa viranomaiset eivät oikein ymmärtäneet miehistön muukalaispasseja ja heidän kansalaisuuttaan. Maihin pääsy ja proviantin täydennys eivät tahtoneet onnistua.
Lopulta Harry, Arvid ja Valdemar sekä veneen lapset pääsivät maihin. Muu miehistö teki veneen kannella vaihtokauppaa vaihtaen omia henkilökohtaisia tavaroitaan Erman vierellä soutuveneillä tuotuihin hedelmiin ja myös laadukkaaseen madeiralaiseen viiniin.
Madeiralla käytiin myös vakava keskutelu purjehduksen jatkamisesta. Matka oli viivästynyt alkuperäisestä suunnitelmasta lähes parilla kuukaudella. Jäljellä olisi vielä viisi tuhatta merimailia. Kapteeneilla oli tiedossa, että loppuvuodesta Atlantilla voi olla myrskyistä. Keskustelu päättyi, kun Maian äiti, Juliane-täti, totesi: "Minä olen ollut valmis kuolemaan jo siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa astuin tähän kauheaan paattiin. Ja joka tapauksessa olisi varmaankin mukavampaa kuolla kuin palata takaisin, vai kuinka?"
Madeiralta Ermaan pakattiin sipulia, perunaa ja riisiä Atlantin ylitystä varten. Hiljalleen alus lipui horisonttiin jättäen turvallisen ankkurilahden taakseen. Koko miehistä ymmärsi hyvin, että nyt oli alkanut Erman purjehduksen haastavin vaihe.
Kolmen päivän kuluttua löytyivät pasaatituulet. Koska Ermassa oli osaavia merenkulkijoita, kokeiltiin kaikenlaisia purjeyhdistelmiä ja puomirakenteita. Miehistö tarkkaili meren elämää ja kauhistui ensimmäisestä valashavainnosta. Lopulta pasaatit vaihtuivat marraskuun alussa epävakaisiin tuuliin. Seurasi sateisia squall-puuskia ja tyyniä päiviä.
Kuun puolivälissä Erma joutui laajaan tyyneen alueeseen ja veneessä oli tukahduttavan kuumaa. Oltiin jo tulossa 60. pituuspiirille, jossa siirryttiin Yhdysvaltain aikavyöhykkeelle. Tapahtuma nosti odotuksia matkan päättymisestä, mutta miehistö ei tiennyt vielä, että loppumatkasta tulisi tuskien taival.
Erman purjehdus oli suunniteltu päättymään New Yorkiin. Noin kolmen sadan mailin päässä Bahamasaarista veneen keula käännettiin pohjoiseen. Floridakin olisi ollut 500 mailin päässä, mutta kapteenit jatkoivat itsepintaisesti suunnittelemaansa reitti. Marraskuun lopulla tuuli alkoi kääntyä lähes vastaiseksi ja kovat, jopa myrskytuuulet alkoivat koetella Erman vanhaa runkoa ja miehistön kestokykyä.
Pieni alus taisteli kovien tuulien olosuhteissa parhaan taitonsa mukaan. Purjeita nostettiin ja laskettiin myrskyisissä puuskissa. Tuulen ja aaltojen yltyessä täyteen raivoonsa, Ermassa rakennettiin jopa ajoankkuri tilanteen rauhoittamiseksi. Sitkeästi vain pyrittiin pohjoiseen vaikka vastaiset myrskyt löivät veneen taas takaisin etelään.
Ruoka- ja juomavarat ehtyivät aluksesta vaarallista vautia. Välillä Erma nilkutteli pohjoisluoteeseen, välillä yritettiin jo suoraan länteen rannikolle, kunnes tuuli taas kääntyi vastaiseksi ja jouduttiin palaamaan takaisin merelle. Myös Golfvirta vaikeutti suuresti Erman purjehdusta.
Myrskyt ja tyynet seurasivat toisiaan. Välillä satoi vettä ja lopulta jopa lunta. Vihdoin lähestyttiin taas mannerta. Ja aivan kuin taivaan lahjana näkyviin tuli laiva. USA:n laivaston höyryalus John P. Gray tuli vierelle ja ällikällä lyödyt merisotilaat saivat kuulla, että Erma ei suinkaan ollut huvipurjehdukselle lähtenyt purjealus Pohjois-Carolinasta, vaan saapunut tuhansien mailien päästä kaukaa Pohjolasta, Tukholmasta.
Viime hetkellä saatu diesel- ja provianttitäydennys toi suuren helpotuksen Ermalle. Vielä koettiin kuitenkin yksi takaisku : Potkuriakseli oli kulunut ja nyt sitten koko potkuri painui meren syvyyksiin. Juuri sillä hetkellä ei myrskynnyt ja tuulet olivat suosiollisia. 14. joulukuuta kannelta kuului huuto kuin yhdestä suusta: "maata näkyvissä."
Satakaksikymmentä päivää Tukholmasta ja viisikymmentäkuusi päivää Madeiralta lähdön jälkeen Erma saapui Norfolkin rannikolle. Seuraavana päivänä, alkavassa lumisateessa pienen miinalaivan luotsaamana Erma kiinnittyi paikallisen laivastotukikohdan laituriin. Suuri seikkailu oli onnellisesti ohi.
Kaikki Erman miehistössä olleet saivat lopulta luvan jäädä Yhdysvaltoihin. Huonossa kunnossa ollut Erma myytiin baltimorelaiselle telakalle, jossa se kunnostettiin. Erma päätyi lopulta huvialukseksi washingtonilaiselle lakimiehelle.
"Purjehdus vapauteen" on tosielämän seikkailukirja. Miehistön kokemus merenkulusta ja navigoinnista auttoi suuresti purjehduksen onnistumiseen. Sitkeys ja palava halu päästä kiinni parempaan tulevaisuuteen mitä ilmeisimmin kannatteli purjehduksen loppuvaiheiden myrkyisissä ja tuskallisen oikukkaissa vaiheissa.
Valdemar Veedamin ja Carl Wall'in (lehtimies, joka kirjoitti kirjan englanniksi Veedamin tarkkojen muistiinpanojen avulla) kirjasta Erman purjehduksesta yli Atlantin tuli kansainvälinen bestseller, joka käännettiin yli 30 kielellä. Kirjan julkaisu sai tukea myös USA:n tiedotuslaitokselta, liittyen osaksi tuon aikaista informaatiosotaa.
Kirjan suomenkielisen laitoksen esipuheen on laatinut Viron entinen pääministeri, historioitsija Mart Laar. Teoksen suomentaja Jouko Vanhanen on kääntänyt mm. Jaan Krossin romaaneita. Kirjassa on huomion arvoista, että kaikki navigointiin, tuuliin ja purjehdukseen liittyvät termit ovat eksaktisti kohdallaan.
Kirjaa lukiessa ainoaksi kysymykseksi jää sisällön puolesta se, miksi Erman miehistö ei mennyt maihin paljon aikaisemmin, vaan taisteli myrskyt ja vastatuulet matkan lopussa sinnikkäästi pohjoiseen pyrkien. Voi vain kuvitella, mitä kaikkea 16-henkinen miehistö, erityisesti neljä lasta ja kaksi isoäitiä, meren raivon keskellä joutuivat kokemaan.
Vaikka tässä blogijutussa onkin seurailtu suhteellisen tarkkaan Erman purjehdusta ja reittiä, kirjan lukeminen on ehdottomasti mielenkiintoista. Voldemar Veedamin muistiinpanot ja Carl B. Wall'in teksti tempaavat mukaansa. Unohtaa ei voi myöskään tarkkaa ja sujuvaa suomennosta. Kirjan tekstiä on muuten julkaistu suomeksi jo vuonna 1947: suomalaisessa "Valituissa Paloissa".
Tässä vielä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:
(Ruotsalainen Lady Ann tuli ARC:ssa maaliin eilen 16.12.2020. Aikaa kului 24 vuorokautta. https://sailingladyann.se/blog)